-Nuo kuorsaa.
Auli oli haistavinaan viinan hajua.
Olin niin poikki että piti hetki levätä kämpän pöydän ääressä. Kämppä oli lämmin, kaminalla oli tehty ruokaa.
Tuuli tyyntyi illaksi, ja itikatkin kaikkosivat. Kävimme hakemassa puuliiteristä puita, mäntyä, sitä ei kasva lähimaillakaan, ja paistoimme makkarat. Keitimme pikamakaroonia ja tyhjensimme joukkoon kolme tölkkiä tonnikalaa. Joimme pannullisen teetä. Keksejä oli molemmille kaksi. Lämmittelimme nuotion ääressä. Mietimme kuinka selviäisimme yöllä. Taivas oli selkeä ja ilta viileni nopeasti.
- Ei ole niin kylmä kuin Lemmenjoella, siellä hengitys huurusi.
Olemme teltassa. Vedän Aulin makuupussin suuaukon pieneksi.
- Apua, miten täällä voi olla.
- Miksei vois.
- Tullee klaustrofobia.
- Eikä tuu ku lämmin.
Herään, tuuli liekuttaa teltan lievettä kuin purjetta. On alkanut tuulla. Yön täytyy olla pitkällä. On vähän kylmä mutta ei kauhean kylmä.
Menen ulos. Taivaalle on noussut pilviä. Salmikuru näkyy edessä tummans, tuosta yrittäisimme huomenna läpi Kuonarjohkalle. Toivottavasti siitä pääsee. Aurinko ei ole vielä noussut mutta pilvien reunat ovat jo punassa. Lisään telttaan vaarnoja ja kiristän entisiä. Menen telttaan. Ennen kuin nukahdan, kuulen pienen sadekuuron ripsettä teltan kattoon.
Tunturin etelärinteellä
Aamu alkoi yhtäkkisellä ja ankaralla itikkahyökyksellä kesken aamupalan. Jostain niitä vain tuli, änkesivät suuhun jos yritti panna sinne puuroa. Molemmilla meni silmään, luomirakoon.
Menimme vielä Termiksen kämpälle kirjoittaaksemme nimemme vieraskirjaan.
- Ajattelimme lähteä Kuonarjohkaan Salmikurun kautta, aloitan juttua siellä olevan hymyilevän yksin kulkevan suomalaismiehen kanssa
- Ei siitä pääse, pittää nousta tunturiin.
- Ai siitä ei pääse, onko siinä rakkaa.
- Siellä virtaa joki ja on pajukkoa. Kerran minä olen siittä yrittäny mutta minun piti palata ja nousta tunturiin.
Otan kartan esille ja näytän sitä miehelle. Jos ei ole kiireessä niin paras on mennä Kutturan kautta. Tässä on hyviä kalapaikkoja, mies näyttää minulle sormella kartalta, ja tänne, Siedjonjärvelle, sinne mie olen ittekki nyt menossa.
Katsomme että tuota reittiä tulisi kuotenkin mutkaa ja päätämme lähteä ylittämään tästä tunturit ja Salmijärven ja Jagonajärven kautta pohjoiseen kohti Kuonarjohkaa. Mielessäni käy epäilys. Mitään reittiä Termikseltä Kuonarjohkalle ei ole merkitty enkä netistäkään löytänyt merkintöjä kokemuksista tältä väliltä.
Lähdemme nousemaan rinnettä. Nousua on, väistelemme pahimpia rakkoja. Kun katsomme, taaksemme avautuu huikeat näkymät, Dierpmesvarrin yli tuhanteen metriin nouseva karu laki ja molempiin suuntiin jatkuva järven sola, Paihkasjärven selkäkin siintelee. Nousemme vielä ylös ja käymme rinteeseen pitkälleen. Aurinko paistaa, tuuli käy ja ei ole itikoita. Tässä on jonkinlainen mikroilmastollisesti lämmin kohta. Maassa kasvaa 20 cm korkuinen tunturikoivun taimi, edelliset muistan nähneeni jossain Tsahkaljärven seudulla. Hamuan suuhuni pulleita maukkaita juolukoita, ja neljä mustikkaakin on, ainoat mitä olen Kilpisjärveltä löytänyt.
Tulemme tunturin laelle. Alamme kahvin keittoon. Trangia syttyy kovassa tuulessa kun onnistun työntämään tulitikun sen leimahtaessa Marinolin pintaan. Tuulinen ja kolea on kahvipaikkamme, näkymät Salmijärvelle ovat avarat. Järvi on suurempi kuin kartasta olisi voinut päätellä.
Eteen alkaa tulla laajoja rakkoja. Keli on kuiva ja pito kivillä on erinomainen Meindelin vaelluskengän pohjan ja kivellä kasvavan karhean jäkälän välillä. Täytyy vain koettaa varoa että ei astu keikkaavalle kivelle.
Salmijärvi jää vasemmalle ja rinteen päältä avautuu näkymä Jagonajärvelle. Järven itäreunaan ei ole karttaan merkattuja jokia ja päätämme kulkea sitä kautta. Matkan teko on hidasta. Suurin ongelma on rakka, joka järven rannalla kasvaa kookkaiksi pystyssä oleviksi mustiksi kivenjärkäleiksi. Rakan keskeltä löytyy pläntti jäkälää jota porot eivät ole löytäneet. Ja totta totisesti, se on korkeaa ja runsasta. Porot ovat syöneet Lapista kaiken jäkälän. Tämän tajusin ensi kerran kun kävin Kuolan niemimaalla, jossa poroja on vain niukasti ja jäkälät kasvavat paksuina taivaaseen kurottelevina mattoina.
Alamme ruuan laittoon. Otamme vettä järvessä. Luulemme että Aulin kuksa olisi jäänyt tunturin laelle mutta iloksemme se löytyykin minun rinkasta. Katsomme karttaa, matkaa on vielä runsaasti. Pohdimme yöpymistä teltassa. Päätämme jatkaa kohti kämppää. Ilma on hyvä ja mahdollisuus nukkua kämpässä houkuttaa.
Mieltä virkistyttää kaksi porotokkaa jotka kulkevat aivan läheltämme. Siinä on vasoja ja sarvipäisiä vaatimia. Yksi poroista pitää meitä jatkuvasti silmällä, tuijottaa sarviensa alitse suoraan meihin.
Rakat äityvät hurjemmiksi ja hurjemmiksi. Viittakurun pohjoisosassa olemme yhtenäisessä louhikossa jossa järkäleet ovat kookkaita. Kaikki on tasapainon ja nilkkojen toiminnan varassa. Joissain kohdissa kivistä joutuu ottamaan tukea käsillä että pääsee etenemään.Tuntuu hienolta että tässäkin pääsemme kuitenkin eteenpäin. Auli jaksaa hienosti mukana.
Joitain äkillisiä sivuaskelia joudun ottamaan, ne tulevat refleksinä, eivät suunnitelluina askelina. Riskit noiden askelien kohdalla ovat suuret.
Kuonarjohkan kämppä tulee näkyviin, se näkyy karuna rakennusryhmänä yli tuhanteen metriin nousevan tunturin juurella. Harmaat rakennukset, laajat rakat, kiviset tunturit. Matkaa tuonne on vielä kilometritolkulla, kun tulemme alemmaksi, kämppä jää eteen jäävien tunturipoimujen katveeseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti