Viettelemme aikaa Saarijärven mökillä ja odottelemme sään selkenemistä. Suosikkitekeminen on mökin ikkunasta ulos tuijottaminen. Lyhyet ulkonakäynnit kertoivat sateen olevan pientä vihmoa, vesi tuntui liikkuvan tunturituulessa enempi vaakasuunassa kuin ylhäältä alas. Kädet kohmettuivat nopeasti.
Osa yöpyjistä on lähtenyt taipaaleelle, osa odottelee sään selkenemistä. Mekin alamme hankkiutua taipaleelle.
Olemme ulkona, vahvasti sadevaatettuna, huput päässä. Kävely tuntuu mukavalta. Mihinkään ei satu.
- Mulla valluu sadetakin hihoja vesi hanskoihin, Auli sanoo.
Toteamme villahanskat märiksi. Yritämme kiskoa hihansuita käsien suojaksi. Kohta omatkin hanskani ovat märät. Jos olisi kylmä, tämä olisi vakava tilanne. Ainoat hankskat, jotka tässä toimisivat olisivat neopreenihanskat. Ne olisivat myös lämpimät.
Liukkaat kivet ovat hankalia kulkea. Aulilla muistutus eilisestä kivikkoon päistikkaa kaatumisesta kun selässä on rinkka n hyvässä muistissa ja hän katsoo askeleensa harkiten. Itsekään en hyväksy askeleelta minkäänlaista vaakapintaa. Etsin kiven terävää kanttia, johon saan laitettua vaelluskengän pohjan, vaakapintaa tai kivien välistä pohjukkaa.
Vaikka keli on ankara, vastaan tulee vaeltajia, monet niistä nuoria naisia. Ei auta kuin nostaa taas hattua naisille. Ei niitä näköjään väkisin luontoon tarvitse raahata, menevät sinne kyllä ihan itse, vaikka keskenään tai yksin jos miehet eivät kiireiltään jouda.
Pysähdymme syömään pähkinöitä ja rusinoita ja juomaan vettä.
- Minun kengät ovat märät, Auli sanoo.
- Ai, mistä, varpaistako?
- Ihan kokonaan, litimärät.
Minun kenkäni ovat kuivat. Minulla on kengissä pidempi varsi, se jää sadehoisun lahkeen sisään kun taas Aulilla vesi pääsee kengänsuusta valumaan kenkään.
Olemme kulkeneet Norjan puolella olevan Coahpejavren etelärantaa. Nyt siirrymme hetkeksi Norjan maaperälle. Siitä emme huomaa minkäänlaista merkintää maastossa. Tällainen on rauhan raja. Hitaasti vain käy matka. Lohduramme vastaan tulevia, että kämpälle ei ole enää kovin pitkästi, siellä olisi kuivaa ja lämmintä, suojaa tuulelta. Vaikka he tietäisivät tämän, moni ottaa sanani vastaan kiitollisuudella. Ajattelen niitä tavallisen perheenäidin oloisia naisia, joiden kanssa yövyimme Kuonrjohkalla. He olivat matkalla Haltille, ensimmäisellä vaelluksellaan. Olivat ajaneet yötä vasten Kilpisjärvelle, nukkuneet henkilöautossa muutaman tunnin, vaeltaneet koko matkan Kilpisjärveltä Kuonarjohkalle samana päivänä, 19 km, ja suuntasivat aamulla toiselle samanmoiselle taipaleelle Pihtsusjärvelle. En minä jaksaisi. Naisella oli muovipussissa murentunutta pähkinäkakkua, jota antoi minullekin kahvin seuraksi.
Sade on yltynyt. Ensimmäisenä päivänä mietin, miten voisi selvitä sateessa ja tuulessa. Nyt sen tiedän. Mutta kovin pitkään tätä ei voisi jatkaa. Varusteet pitäisi saada jossain välissä kuivaksi.
Olemme taas Suomen puolella. Nyt valtakunnanraja oli merkattu. Maasto on paikoin hyvää käveltävää sorapohjaista polkua, jolla tosin virtaa vettä, niin kuin kaikkialla. Pitkospuitakin on ollut pienien saraisten soiden kohdalla. Kenkä on pitänyt niillä aivan hyvin.
- Tuolla järven päässä on poroaita, näytän Masetjärven etelärinteillä näkyvää linjaa. Siellä käännämme karttalehteä.
Se olisi viimeinen karttalehti, sillä lehdellä näkyisivät taas Saana, Tsahkaljärvi ja Luontotalo, jonka P-alueella auto olisi.
- Onko tuo Saana, Auli kysyy.
- En tiiä, kohta selviää, tuo saattaa olla Norjan puolella.
Saanahan se oli. Tunturin laki jää pilvihattaroiden peittoon. Näemme Tsahkaljärven. Se näyttää kauniilta. Tuuli on tyyntynyt ja sade tuntuu vaimentuneen. Otan hupun pois päästä.
Sade on lakannut.
- Keitetään teetä.
- Pittää panna enempi vaatetta.
- Laita ja vaihda kuivat sukat. Tai väännä ainakin ne kuivaksi.
Ruokailemme rinteessä, tundralla riekonmarjojen, vaivaiskoivujen, katajanmarjojen ja mustikan varpujen keskellä. Taivaalla käy vaaleampi kohta, sen takana on aurinko. Pian harmaat pilvet sen taas peittävät ja alkaa ripsiä vettä.
Tulemme Tsahkaljärvelle. Olemme kohdassa, josta lähdimme itään, Termikselle. Nyt tulemme Haltin reittiä. Tunturikoivut ovat palanneet maisemaan.
Asfalttitietä ajavan auton ääni, toinen. Nelihenkinen perhe pienen koiran kanssa, ilman rinkkoja, pikkupojalla selässä reppu, josta näkyy virvelin vapa. Luontotalon parkkipaikka, auto. Loppuhalit Aulin kanssa, 22 vuoden tauon jälkeen pääsin taas tänne. Ilman tätä retkikaveriani ei olisi onnistunut. Tunnen kiitollisuutta.
Olen Karhunpesässä, käynyt saunassa, syönyt 200 grammaa paistettua jauhelihaa, sipuleita ja perunoita, toscapullan. Vihmoo vettä ja pengon auton perässä märkää rinkkaa etsien hampaidenpesuvehkeitä. On kylmä ja hytisyttää. Miten tällaisissa oloissa voi pärjätä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti