Eilen saavuimme Kuonarjohkan kämpälle. Joen ylitys kämpän kohdalta sujui ongelmitta. Kämpällä oli muitakin retkeilijöitä, Haltille menijöitä ja sieltä palaajia. Nyt olimme merkatulla retkeilyreitillä. Olo tuntui helpottuneelta. Maasto tästä eteenpäin oli todennäköisesti helppokulkuisempaa.
Nukuin mökillä hyvin. Aulilla oli huonompi yö, vaikkei kuorsaajiakaan ollut. Kämpällä oli seuranamme myös pieni koira, jonka tassunjälkiä näimme seuraavana päivänä liejuisissa painanteissa.
Aamu oli sumuinen, kiitin onneani ettei eilinen päivä ollut tällainen. Aamumme on hidas ja sumu alkaa hälvetä ennen kuin ehdimme liikkeelle.
Polku Kuonarjohkalta lähti mahtavana ja selkeänä, ylitimme taas Kuonarjohkan (joki virtaa toiseen suuntaan mitä oletin) ja aloimme nousta Guonjavarrin länsirinnettä, yli tuhanteen metriin yltävä lumihuippuinen tunturin laki jäi etäälle. Jo kilometrin taivalluksen jälkeen Aulille iski armoton nälkä, sulatejuustojälkiuuniruispalat alkoivat painua elimistöön äänettömyyden vallitessa. Kaksi pitkää vaelluspäivää vaativat veronsa.
Taaksemme Kuonarjohkalaaksoon oli tullut suuri, yli sadan pään porotokka.
Maasto oli kivikkoa, nyt ei varsinaista rakkaa vaan pientä kulmikasta kiveä, kuin olisi kävellyt louhoksella tai kuun pinnalla. Eilen oli valtavasti kiveä, joka suuntaan silmän kantamattomiin kiveä. Nyt kasvillisuus oli jäänyt kokonaan pois, olimme jossain korkealla, jossain missä olosuhteet olivat liian ankarat elämälle. Huomasin kaipaavani vihreää, unelmoin Krkan luonnonpuiston turkoosinsinisestä vedestä ja vehreänä päälle kaartuvista kasvustoista. Huomasin että ei tehnyt mieli edes kuvata.
Saavuimme Duolljehuipojohkan varteen, olimme Norjan rajalla. Johkassa oli mielenkiintoinen kynnys, laakea kivi jota pitkin vesi virtasi kuin arkkitehdin rakentamaa monumenttia. Jokiuomasta näki kivissä eriasteisia harmaita, jäkälä ei pysynyt uoman keskellä, reunoilla se sinnitteli tulvavesiä vastaan.
Laskeuduimme, ja vihreä palasi, metrin tarkkana vyöhykkeenä. Ensimmäiset, tai viimeiset, lajit olivat pieniä vaivaiskoivuja ja variksenmarjaa. Edessä näkyivät Norjan puolella oleva Coahppejavri ja suomenpuoleinen Saarijärvi, niiden välissä oli mökki, se näkyi selvästi. Auli alkaa unelmoida munkeista ja Red Bullista.
Joskus olen laskenut tämän suksilla, Kuonarjohkalta Saarijärvelle, unohtumaton usean kilometrin yhtämittainen lasku.
Aulille sattuu haaveri, helpossa kohdassa polun reuna antaa periksi ja tyttö kaatuu kivikkoon. Vasen polvilumpio, reisi ja kyynärpää saa tälliä. Polvi on pahin, se turpoaa ja on sinelmillä mutta ei ole murtunut. Pystymme jatkamaan. Tällaisissa tilanteissa olen nähnyt kuinka polvilumpio halkeaa, tämä aiheuttaa polven ojentaja-apparaatin täydellisen paralyysin, matkan teko katkeaisi. Täällä on miljoona koloa, johon jalka saattaa luiskahtaa, katkoa ristisiteet ja kollateraalit.
Tänään oli helpompi päivä, vain 9 km, polkua. Pysähdyimme syömään. Syön elämäni ensimmäisen Turmatin retkiruuan. Kun kävimme näitä Oulun Kärkkäiseltä ostamassa niin hämmästyin. Ne olivat todella keveitä (paketin paino 138 g) ja ohjeen mukaan helppoja tehdä, kuumaa vettä vaan pussiin, sekoittaa ja odottaa 8 min. Näin tein, sain puoli kiloa kuumaa ruokaa. Maha tuli täyteen ja hyvää oli. Tällaisilla ratkaisuilla vaelluspäivien määrää voisi pidentää ilman että kantamusten paino muodostuu mahdottomaksi. Rajoittava tekijä nyt on ennemminkin kipeät kantapäät kuin tuo ettei ruokaa saisi mukaan tarpeeksi. Taivas oli vetäytynyt pilveen, alkoi heikko vesisade.
Tulemme kämpälle. Lepäilemme. Kämpälle alkaa kertyä porukkaa. Mietimme menisimmekö telttaan. Mökin ympärillä ei ole kunnollisia telttapaikkoja, Tsahkaljärven rannassa olisi, mutta sinne on 10 km. Yksinäinen tyttövaeltaja pystyttää kupolinsa pienelle harjanteelle kämpän edustalle. Yksi hurjapää, suomea puhuva ulkomaalainen, käy uimassa. Minunkin alkaa tehdä mieli, rinkassa on puhdas alusvaatekerta. Kuljen hieman kauemmas, menen joessa olevaan suvantokohtaan. Riisun ja menen veteen. Pari kertaa päätä veden alle, muutamia pesuliikkeitä ja takaisin kivelle. Kuivaan käytettyyn T-paitaan ja vedän puhtaat ylle.
Olemme vetäytyneet nukkumaan. Sade alkaa rämähtäen, rummuttaa mökin kattoon. Toivomme että teltassa olijat pärjäävät.
Aamulla tuuli vonkuu mökin nurkissa. Kovin sade on lakannut, mutta sataa edelleen. Kupolitelttaan mennyt tyttö on autiotuvan ja varaustuvan välikössä, tekee aamupalaa. Kysyn, oliko hän pärjännyt teltassa. Hän kertoi, että teltta oli alkanut painua kasaan. Telttaa pystyssä pitäneet tukiraudat olivat alkaneet taipua. Kuonarjohkalla Norjan puolelta tullut vaeltaja kertoi että heidän telttansa myrskytuulella oli vaatinut ylimääräisiä naruja ja vaarnoja ennen kuin oli stabiloitunut. Hänellä oli tuota varten erillinen vahva naru, sissinaru, vyyhti 3-4 mm nailonia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti