Kilpisjärvelle vihmovassa vesisateessa

Viettelemme aikaa Saarijärven mökillä ja odottelemme sään selkenemistä. Suosikkitekeminen on mökin ikkunasta ulos tuijottaminen. Lyhyet ulkonakäynnit kertoivat sateen olevan pientä vihmoa, vesi tuntui liikkuvan tunturituulessa enempi vaakasuunassa kuin ylhäältä alas. Kädet kohmettuivat nopeasti. 

Osa yöpyjistä on lähtenyt taipaaleelle, osa odottelee sään selkenemistä. Mekin alamme hankkiutua taipaleelle.

Olemme ulkona, vahvasti sadevaatettuna, huput päässä. Kävely tuntuu mukavalta. Mihinkään ei satu.

- Mulla valluu sadetakin hihoja vesi hanskoihin, Auli sanoo.

Toteamme villahanskat märiksi. Yritämme kiskoa  hihansuita käsien suojaksi. Kohta omatkin hanskani ovat märät. Jos olisi kylmä, tämä olisi vakava tilanne. Ainoat hankskat, jotka tässä toimisivat olisivat neopreenihanskat. Ne olisivat myös lämpimät.

Liukkaat kivet ovat hankalia kulkea. Aulilla muistutus eilisestä kivikkoon päistikkaa kaatumisesta kun selässä on rinkka n hyvässä muistissa ja hän katsoo askeleensa harkiten. Itsekään en hyväksy askeleelta minkäänlaista vaakapintaa. Etsin kiven terävää kanttia, johon saan laitettua vaelluskengän pohjan, vaakapintaa tai kivien välistä pohjukkaa.

Vaikka keli on ankara, vastaan tulee vaeltajia, monet niistä nuoria naisia. Ei auta kuin nostaa taas hattua naisille. Ei niitä näköjään väkisin luontoon tarvitse raahata, menevät sinne kyllä ihan itse, vaikka keskenään tai yksin jos miehet eivät kiireiltään jouda.

Pysähdymme syömään pähkinöitä ja rusinoita ja juomaan vettä.

- Minun kengät ovat märät, Auli sanoo.

- Ai, mistä, varpaistako?

- Ihan kokonaan, litimärät.

Minun kenkäni ovat kuivat. Minulla on kengissä pidempi varsi, se jää sadehoisun lahkeen sisään kun taas Aulilla vesi pääsee kengänsuusta valumaan kenkään.

Olemme kulkeneet Norjan puolella olevan Coahpejavren etelärantaa. Nyt siirrymme hetkeksi Norjan maaperälle. Siitä emme huomaa minkäänlaista merkintää maastossa. Tällainen on rauhan raja. Hitaasti vain käy matka. Lohduramme vastaan tulevia, että kämpälle ei ole enää kovin pitkästi, siellä olisi kuivaa ja lämmintä, suojaa tuulelta. Vaikka he tietäisivät tämän, moni ottaa sanani vastaan kiitollisuudella. Ajattelen niitä tavallisen perheenäidin oloisia naisia, joiden kanssa yövyimme Kuonrjohkalla. He olivat matkalla Haltille, ensimmäisellä vaelluksellaan. Olivat ajaneet yötä vasten Kilpisjärvelle, nukkuneet henkilöautossa muutaman tunnin, vaeltaneet koko matkan Kilpisjärveltä Kuonarjohkalle samana päivänä, 19 km, ja suuntasivat aamulla toiselle samanmoiselle taipaleelle Pihtsusjärvelle. En minä jaksaisi.  Naisella oli muovipussissa murentunutta pähkinäkakkua, jota antoi minullekin kahvin seuraksi.

Sade on yltynyt. Ensimmäisenä päivänä mietin, miten voisi selvitä sateessa ja tuulessa.  Nyt sen tiedän. Mutta kovin pitkään tätä ei voisi jatkaa. Varusteet pitäisi saada jossain välissä kuivaksi.

Olemme taas Suomen puolella. Nyt valtakunnanraja oli merkattu. Maasto on paikoin hyvää käveltävää sorapohjaista polkua, jolla tosin virtaa vettä, niin kuin kaikkialla. Pitkospuitakin on ollut pienien saraisten soiden kohdalla. Kenkä on pitänyt niillä aivan hyvin. 

- Tuolla järven päässä on poroaita, näytän Masetjärven etelärinteillä näkyvää linjaa. Siellä käännämme karttalehteä.

Se olisi viimeinen karttalehti, sillä lehdellä näkyisivät taas Saana, Tsahkaljärvi ja Luontotalo, jonka P-alueella auto olisi.

- Onko tuo Saana, Auli kysyy.

- En tiiä, kohta selviää, tuo saattaa olla Norjan puolella.

Saanahan se oli. Tunturin laki jää pilvihattaroiden peittoon. Näemme Tsahkaljärven. Se näyttää kauniilta. Tuuli on tyyntynyt ja sade tuntuu vaimentuneen. Otan hupun pois päästä.

Sade on lakannut.

- Keitetään teetä.

- Pittää panna enempi vaatetta.

- Laita ja vaihda kuivat sukat. Tai väännä ainakin ne kuivaksi.

Ruokailemme rinteessä, tundralla riekonmarjojen, vaivaiskoivujen, katajanmarjojen ja mustikan varpujen keskellä. Taivaalla käy vaaleampi kohta, sen takana on aurinko. Pian harmaat pilvet sen taas peittävät ja alkaa ripsiä vettä.

Tulemme Tsahkaljärvelle. Olemme kohdassa, josta lähdimme itään, Termikselle. Nyt tulemme Haltin reittiä. Tunturikoivut ovat palanneet maisemaan.

Asfalttitietä ajavan auton ääni, toinen. Nelihenkinen perhe pienen koiran kanssa, ilman rinkkoja, pikkupojalla selässä reppu, josta näkyy virvelin vapa. Luontotalon parkkipaikka, auto. Loppuhalit Aulin kanssa, 22 vuoden tauon jälkeen pääsin taas tänne. Ilman tätä retkikaveriani ei olisi onnistunut. Tunnen kiitollisuutta.

Olen Karhunpesässä, käynyt saunassa, syönyt 200 grammaa paistettua jauhelihaa, sipuleita ja perunoita, toscapullan. Vihmoo vettä ja pengon auton perässä märkää rinkkaa etsien hampaidenpesuvehkeitä. On kylmä ja hytisyttää. Miten tällaisissa oloissa voi pärjätä?

Guonjavarrin kivimyrkytys

Eilen saavuimme Kuonarjohkan kämpälle. Joen ylitys kämpän kohdalta sujui ongelmitta. Kämpällä oli muitakin retkeilijöitä, Haltille menijöitä ja sieltä palaajia. Nyt olimme merkatulla retkeilyreitillä. Olo tuntui helpottuneelta. Maasto tästä eteenpäin oli todennäköisesti helppokulkuisempaa.

Nukuin mökillä hyvin. Aulilla oli huonompi yö, vaikkei kuorsaajiakaan ollut. Kämpällä oli seuranamme myös pieni koira, jonka tassunjälkiä näimme seuraavana päivänä liejuisissa painanteissa.

Aamu oli sumuinen, kiitin onneani ettei eilinen päivä ollut tällainen. Aamumme on hidas ja sumu alkaa hälvetä ennen kuin ehdimme liikkeelle.

Polku Kuonarjohkalta lähti mahtavana ja selkeänä, ylitimme taas Kuonarjohkan (joki virtaa toiseen suuntaan mitä oletin) ja aloimme nousta Guonjavarrin länsirinnettä, yli tuhanteen metriin yltävä lumihuippuinen tunturin laki jäi etäälle. Jo kilometrin taivalluksen jälkeen Aulille iski armoton nälkä, sulatejuustojälkiuuniruispalat alkoivat painua elimistöön äänettömyyden vallitessa. Kaksi pitkää vaelluspäivää vaativat veronsa.

Taaksemme Kuonarjohkalaaksoon oli tullut suuri, yli sadan pään porotokka.

Maasto oli kivikkoa, nyt ei varsinaista rakkaa vaan pientä kulmikasta kiveä, kuin olisi kävellyt louhoksella tai kuun pinnalla. Eilen oli valtavasti kiveä, joka suuntaan silmän kantamattomiin kiveä. Nyt kasvillisuus oli jäänyt kokonaan pois, olimme jossain korkealla, jossain missä olosuhteet olivat liian ankarat elämälle. Huomasin kaipaavani vihreää, unelmoin Krkan luonnonpuiston turkoosinsinisestä vedestä ja vehreänä päälle kaartuvista kasvustoista. Huomasin että ei tehnyt mieli edes kuvata.

Saavuimme Duolljehuipojohkan varteen, olimme Norjan rajalla. Johkassa oli mielenkiintoinen kynnys, laakea kivi jota pitkin vesi virtasi kuin arkkitehdin rakentamaa monumenttia. Jokiuomasta näki kivissä eriasteisia harmaita, jäkälä ei pysynyt uoman keskellä, reunoilla se sinnitteli tulvavesiä vastaan.

Laskeuduimme, ja vihreä palasi, metrin tarkkana vyöhykkeenä. Ensimmäiset, tai viimeiset, lajit olivat pieniä vaivaiskoivuja ja variksenmarjaa. Edessä näkyivät Norjan puolella oleva Coahppejavri ja suomenpuoleinen Saarijärvi, niiden välissä oli mökki, se näkyi selvästi. Auli alkaa unelmoida munkeista ja Red Bullista.

Joskus olen laskenut tämän suksilla, Kuonarjohkalta Saarijärvelle, unohtumaton usean kilometrin yhtämittainen lasku. 

Aulille sattuu haaveri, helpossa kohdassa polun reuna antaa periksi ja tyttö kaatuu kivikkoon. Vasen polvilumpio, reisi ja kyynärpää saa tälliä. Polvi on pahin, se turpoaa ja on sinelmillä mutta ei ole murtunut. Pystymme jatkamaan. Tällaisissa tilanteissa olen nähnyt kuinka polvilumpio halkeaa, tämä aiheuttaa polven ojentaja-apparaatin täydellisen paralyysin, matkan teko katkeaisi. Täällä on miljoona koloa, johon jalka saattaa luiskahtaa, katkoa ristisiteet ja kollateraalit. 

Tänään oli helpompi päivä, vain 9 km, polkua. Pysähdyimme syömään. Syön elämäni ensimmäisen Turmatin retkiruuan. Kun kävimme näitä Oulun Kärkkäiseltä ostamassa niin hämmästyin. Ne olivat todella keveitä (paketin paino 138 g) ja ohjeen mukaan helppoja tehdä, kuumaa vettä vaan pussiin, sekoittaa ja odottaa 8 min. Näin tein, sain puoli kiloa kuumaa ruokaa. Maha tuli täyteen ja hyvää oli. Tällaisilla ratkaisuilla vaelluspäivien määrää voisi pidentää ilman että kantamusten paino muodostuu mahdottomaksi. Rajoittava tekijä nyt on ennemminkin kipeät kantapäät kuin tuo ettei ruokaa saisi mukaan tarpeeksi. Taivas oli vetäytynyt pilveen, alkoi heikko vesisade.

Tulemme kämpälle. Lepäilemme. Kämpälle alkaa kertyä porukkaa. Mietimme menisimmekö telttaan. Mökin ympärillä ei ole kunnollisia telttapaikkoja, Tsahkaljärven rannassa olisi, mutta sinne on 10 km. Yksinäinen tyttövaeltaja pystyttää kupolinsa pienelle harjanteelle kämpän edustalle. Yksi hurjapää, suomea puhuva ulkomaalainen, käy uimassa. Minunkin alkaa tehdä mieli, rinkassa on puhdas alusvaatekerta. Kuljen hieman kauemmas, menen joessa olevaan suvantokohtaan. Riisun ja menen veteen. Pari kertaa päätä veden alle, muutamia pesuliikkeitä ja takaisin kivelle. Kuivaan käytettyyn T-paitaan ja vedän puhtaat ylle.

Olemme vetäytyneet nukkumaan. Sade alkaa rämähtäen, rummuttaa mökin kattoon. Toivomme että teltassa olijat pärjäävät.

Aamulla tuuli vonkuu mökin nurkissa. Kovin sade on lakannut, mutta sataa edelleen. Kupolitelttaan mennyt tyttö on autiotuvan ja varaustuvan välikössä, tekee aamupalaa. Kysyn, oliko hän pärjännyt teltassa. Hän kertoi, että teltta oli alkanut painua kasaan. Telttaa pystyssä pitäneet tukiraudat olivat alkaneet taipua. Kuonarjohkalla Norjan puolelta tullut vaeltaja kertoi että heidän telttansa myrskytuulella oli vaatinut ylimääräisiä naruja ja vaarnoja ennen kuin oli stabiloitunut. Hänellä oli tuota varten erillinen vahva naru, sissinaru, vyyhti 3-4 mm nailonia.

Rakkaa edessä

Olemme Termisjärven rannalla teltassa. Mökissä oli jotain ulkomaisia perhokalastajia, Auli arveli että voisimme tulla telttaan.
-Nuo kuorsaa.
Auli oli haistavinaan viinan hajua.
Olin niin poikki että piti hetki levätä kämpän pöydän ääressä. Kämppä oli lämmin, kaminalla oli tehty ruokaa.

Tuuli tyyntyi illaksi, ja itikatkin kaikkosivat. Kävimme hakemassa puuliiteristä puita, mäntyä, sitä ei kasva lähimaillakaan, ja paistoimme makkarat. Keitimme pikamakaroonia ja tyhjensimme joukkoon kolme tölkkiä tonnikalaa. Joimme pannullisen teetä. Keksejä oli molemmille kaksi. Lämmittelimme nuotion ääressä. Mietimme kuinka selviäisimme yöllä. Taivas oli selkeä ja ilta viileni nopeasti.
- Ei ole niin kylmä kuin Lemmenjoella, siellä hengitys huurusi.
Olemme teltassa. Vedän Aulin makuupussin suuaukon pieneksi.
- Apua, miten täällä voi olla.
- Miksei vois.
- Tullee klaustrofobia.
- Eikä tuu ku lämmin.

Herään, tuuli liekuttaa teltan lievettä kuin purjetta. On alkanut tuulla. Yön täytyy olla pitkällä. On vähän kylmä mutta ei kauhean kylmä.
Menen ulos. Taivaalle on noussut pilviä. Salmikuru näkyy edessä tummans, tuosta yrittäisimme huomenna läpi Kuonarjohkalle. Toivottavasti siitä pääsee. Aurinko ei ole vielä noussut mutta pilvien reunat ovat jo punassa. Lisään telttaan vaarnoja ja kiristän entisiä. Menen telttaan. Ennen kuin nukahdan, kuulen pienen sadekuuron ripsettä teltan kattoon.
Tunturin etelärinteellä

Aamu alkoi yhtäkkisellä ja ankaralla itikkahyökyksellä kesken aamupalan. Jostain niitä vain tuli, änkesivät suuhun jos yritti panna sinne puuroa. Molemmilla meni silmään, luomirakoon.
Menimme vielä Termiksen kämpälle kirjoittaaksemme nimemme vieraskirjaan.
- Ajattelimme lähteä Kuonarjohkaan Salmikurun kautta, aloitan juttua siellä olevan hymyilevän yksin kulkevan suomalaismiehen kanssa
- Ei siitä pääse, pittää nousta tunturiin.
- Ai siitä ei pääse, onko siinä rakkaa.
- Siellä virtaa joki ja on pajukkoa. Kerran minä olen siittä yrittäny mutta minun piti palata ja nousta tunturiin.
Otan kartan esille ja näytän sitä miehelle. Jos ei ole kiireessä niin paras on mennä Kutturan kautta. Tässä on hyviä kalapaikkoja, mies näyttää minulle sormella kartalta, ja tänne, Siedjonjärvelle, sinne mie olen ittekki nyt menossa.

Katsomme että tuota reittiä tulisi kuotenkin mutkaa ja päätämme lähteä ylittämään tästä tunturit ja Salmijärven ja Jagonajärven kautta pohjoiseen kohti Kuonarjohkaa. Mielessäni käy epäilys. Mitään reittiä Termikseltä Kuonarjohkalle ei ole merkitty enkä netistäkään löytänyt merkintöjä kokemuksista tältä väliltä.

Lähdemme nousemaan rinnettä. Nousua on, väistelemme pahimpia rakkoja. Kun katsomme, taaksemme avautuu huikeat näkymät, Dierpmesvarrin yli tuhanteen metriin nouseva karu laki ja molempiin suuntiin jatkuva järven sola, Paihkasjärven selkäkin siintelee. Nousemme vielä ylös ja käymme rinteeseen pitkälleen. Aurinko paistaa, tuuli käy ja ei ole itikoita. Tässä on jonkinlainen mikroilmastollisesti lämmin kohta. Maassa kasvaa 20 cm korkuinen tunturikoivun taimi, edelliset muistan nähneeni jossain Tsahkaljärven seudulla. Hamuan suuhuni pulleita maukkaita juolukoita, ja neljä mustikkaakin on, ainoat mitä olen Kilpisjärveltä löytänyt.

Tulemme tunturin laelle. Alamme kahvin keittoon. Trangia syttyy kovassa tuulessa kun onnistun työntämään tulitikun sen leimahtaessa Marinolin pintaan. Tuulinen ja kolea on kahvipaikkamme, näkymät Salmijärvelle ovat avarat. Järvi on suurempi kuin kartasta olisi voinut päätellä.
Eteen alkaa tulla laajoja rakkoja. Keli on kuiva ja pito kivillä on erinomainen Meindelin vaelluskengän pohjan ja kivellä kasvavan karhean jäkälän välillä. Täytyy vain koettaa varoa että ei astu keikkaavalle kivelle.

Salmijärvi jää vasemmalle ja rinteen päältä avautuu näkymä Jagonajärvelle. Järven itäreunaan ei ole karttaan merkattuja jokia ja päätämme kulkea sitä kautta. Matkan teko on hidasta. Suurin ongelma on rakka, joka järven rannalla kasvaa kookkaiksi pystyssä oleviksi mustiksi kivenjärkäleiksi. Rakan keskeltä löytyy pläntti jäkälää jota porot eivät ole löytäneet. Ja totta totisesti, se on korkeaa ja runsasta. Porot ovat syöneet Lapista kaiken jäkälän. Tämän tajusin ensi kerran kun kävin Kuolan niemimaalla, jossa poroja on vain niukasti ja jäkälät kasvavat paksuina taivaaseen kurottelevina mattoina.

Alamme ruuan laittoon. Otamme vettä järvessä. Luulemme että Aulin kuksa olisi jäänyt tunturin laelle mutta iloksemme se löytyykin minun rinkasta. Katsomme karttaa, matkaa on vielä runsaasti. Pohdimme yöpymistä teltassa. Päätämme jatkaa kohti kämppää. Ilma on hyvä ja mahdollisuus nukkua kämpässä houkuttaa.

Mieltä virkistyttää kaksi porotokkaa jotka kulkevat aivan läheltämme. Siinä on vasoja ja sarvipäisiä vaatimia. Yksi poroista pitää meitä jatkuvasti silmällä, tuijottaa sarviensa alitse suoraan meihin.

Rakat äityvät hurjemmiksi ja hurjemmiksi. Viittakurun pohjoisosassa olemme yhtenäisessä louhikossa jossa järkäleet ovat kookkaita. Kaikki on tasapainon ja nilkkojen toiminnan varassa. Joissain kohdissa kivistä joutuu ottamaan tukea käsillä että pääsee etenemään.Tuntuu hienolta että tässäkin pääsemme kuitenkin eteenpäin. Auli jaksaa hienosti mukana.

Joitain äkillisiä sivuaskelia joudun ottamaan, ne tulevat refleksinä, eivät suunnitelluina askelina. Riskit noiden askelien kohdalla ovat suuret.

Kuonarjohkan kämppä tulee näkyviin, se näkyy karuna rakennusryhmänä yli tuhanteen metriin nousevan tunturin juurella. Harmaat rakennukset, laajat rakat, kiviset tunturit. Matkaa tuonne on vielä kilometritolkulla, kun tulemme alemmaksi, kämppä jää eteen jäävien tunturipoimujen katveeseen.